Saara on ollut hyvä kautta linjan, mutta nyt hänen versionsa ABBA klassikosta tuntui kuin uudelta kappaleelta. Sovitus oli hieno, samoin esitys. Siinä oli vahva tarina, miltä tuntuu jäädä toiseksi - vaikkapa laulukilpailuissa. Kappale toimii mainiosti myös Spotifysta kuunneltuna.
Matt Terry on ollut toinen suosikkini aivan alusta lähtien. Kuten tuomarit sanovat, he's got a golden voice. Tällä viikolla ihastuin hänen versioonsa Sian kappaleesta. Siinä oli hienosti tuotu esiin draaman kaari ja varsinainen tunteiden vuoristorata. Sanat tulivat hyvin esiin ja perheraatimme kisakatsomossa totesi yksimielisesti, että 'se veti niin tunteella'.
Ensin suru ja tuska, sitten viha ja lopulta vapautunut voiton tunne ja ilo: 'I'm Alive'. Falsetin sijaan hän käytti rintaääntä ja growlia, joka toi esitykseen lisää potkua. Tuskan sijaan siinä oli voitontahtoa.
Itse asiassa esityksessä kiteytyi hienosti Brene Brownin kuvaama haavoittuvuus ja Rising Strong. Ei huono?! Miehen tunteet ovat edelleen vähän tabu, joten on hienoa nähdä tällainen esitys ja omakohtainen tarina. Vaatii melkoista rohkeutta avata sielunsa suorassa lähetyksessä koko maailmalle.
Molemmat laulajat ottivat esityksissään riskejä, tekivät itsensä haavoittuviksi ja kuten Simon Cowell totesi:
"In order to win you need to show passion and commitment and that's what you've shown tonight. Congratulations!"
Tällaista riskinottoa ja itsensä ylittämistä tarvitaan myös muualla yhteiskunnassa. Kuinka moni meistä on valmis laittamaan itsemme alttiiksi epäonnistumiselle ja tulemaan tunnetasolla mukavuusalueen ulkopuolelle näin isosti? Hyperkilpailussa ei pärjää pelaamalla varman päälle ja pitämällä kiinni tutusta ja turvallisesta. Olisiko aika uskaltaa ja tehdä uuden vuoden lupaus jo nyt, vähän etukäteen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti